Tiia Könönen

4- vuotta jatkunut “äitivaihe”

Meillä on edelleen menossa viimeiset 4-vuotta kestänyt äiti vaihe. Siitä huolimatta, että on jaettu vanhempainvapaat melko tasan ja kumpikin on viettänyt aikaa lasten kanssa yhtälailla, meillä vain äiti kelpaa moneen asiaan. Tämä on hetkittäin kohtuullisen raskasta minulle, mutta toisaalta tiedän että tästä kärsii myöskin puoliso. On epäilemättä aika voimaton tunne, kun haluaisi tehdä, mutta pienet toteaa että vain äiti.

On koitettu säännöllisesti muuttaa tilannetta ja “pakottaa” esimerkiksi siihen, että välillä iskä nukuttaa. Tämä vaan vie illasta kohtuuttoman paljon aikaa ja aiheuttaa kohtuuttoman määrän itkua. Joskus myöhemmin siis, mun hermot ei kestä sitä huutoa ja näillä mennään.

Eilen olin taas lähdössä uimatreeneihin, ja kuten joka keskiviikko tänä vuonna. Olimme jälleen jo päivällä keskustelleet, että isi nukuttaa tänään. Lapset vakuuttelevat että joo joo. Kuinkas ollakaan 15 min ennen lähtöä pienempi aloittaa huudon siitä, kuinka äiti nukuttaa. Mikään muu ei kelpaa. Koitettiin siis, jos kerkeäisi nukahtaa ennen kuin lähden. Ei kerännyt. Vetäisi kunnon raivarin ja itki eteisessä, että äiti ei saa mennä. Siinä onkin sitten rentouttavan mukava lähteä omille menoille, kun toinen on aivan surkeana. Isompi ei onneksi ollut juuri milläsäkkään. Ei muuta kuin omaa aikaa viettämään iloisin mielin, kun kotiin jää vaihteeksi kunnon taistelutanner.

Vähemmän yllättäen kotiin palatessa hereillä odotti edelleen vanhempi lapsista. Ei kuulemma “ihan mitenkään voi käydä nukkumaan ilman äitiä”. Pienempi oli onneksi mennyt nukkumaan, toki itkuisten raivareiden jälkeen, mutta kuitenkin. Näistä fiiliksistä onkin mukava huomenna lähteä työreissuu viikoksi, sillä se varmaan ainakin triplaa tämän äitivaiheen.

Oman ajan ottamisen vaikeus

Olen itse vasta hiljattain ymmärtänyt, mikä merkitys sillä on, kun lähtee hetkeksi ottamaan happea kotielämän pyörityksestä. Parhaimmillaan 15 minuuttia lumitöitä riittää tasaamaan pahimman ärsytyksen ja sen jälkeen jaksaa taas olla aavituksen verran parempi äiti. Silti se aina tuntuu niin itsekkäältä lähteä.

Olen viimeiset 4-vuotta uskotellut, että en tarvitse sitä omaa aikaa. On helpompi jäädä niiden itkevien lapsien luokse kuin jättää ne itkemään. Toki, olen myös töiden vuoksi joutunut olemaan todella paljon poissa kotona, joten ehkä sitäkin poissaoloa on tällä koitettu paikata. Oon kuitenkin nyt huomannut ja myöntänyt, että ehkä tarvitsenkin sitä enemmän, kuin olen antanut ymmärtää.

Olemme myös puolison kanssa asiaa enemmän pohtineet molempien kannalta ja todenneet, että se hetken hengähtäminen täytyy kummallekkin mahdollistaa eikä siitä pitäisi joutua kokemaan huonoa omatuntoa, kummankaan. Ei sillä, että meistä kumpikaan toista siitä syyttäisi, mutta joskus ihmismieli toimii hassusti. Ja toisaalta, joskus sen räjähtäneen tilanteen keskellä kun toinen on lähdössä lenkille ja toiselta nousee savu korvista, voi ainakin meikäläisen ulosanti olla sen laatuista, että siitä saattaisi arvella minun olevan hieman katkera siitä lenkistä. Ja joskus esim. miesflunssasta, sillä isä saa sairastamalla “omaa aikaa”, äidit ei.

Mun tavoite on siis tälle vuotta ottaa sitä omaa aikaa. Ja toisaalta opetella hillitsemään hermoni, niin että toinenkin voi sitä ottaa siitä huolimatta, että kotiin jäisi kaksi riitelevää lasta ja sotkut. Koska todennäköisesti täällä talossa on kaksi paremmin voivaa ihmistä, kun on hetken käynyt tuulettamassa aivoja, ilman että joku tuottaa meteliä, sotkua tai muuten vain vaatii jotakin.

Ja toisaalta, mikään ei ole suloisempaa kuin se lapsi, joka höpisee söpöjä ja silittää mun kättä, kun nukutan sitä. Sanoo, että rakastaa äitiä ja isiä. Joten vaikka se nyt just ärsyttää joka ilta hoitaa näiden nukutus, joku päivä kaipaan sitä. Sen voimalla laitan molemmat tänäänkin nukkumaan ja teen ne sata muuta asiaa, mihin vain äiti kelpaa.