Tiia Könönen

Meillä eletään sitäihanaa taaperovaihetta, kun nukkumaanmeno päivinä, jolloin on nukuttu päiväunet, venyy laittoman pitkäksi. Muistan tämän saman vaiheen myös esikoisen kohdalta, kun iltoja turhautti tuntien nukutusmaratonit ja nolla minuuttia omaa aikaa (tai yhteistä parisuhdeaikaa). Olemme siis tällä hetkellä kierteessä, että kaikki illat menevät nukuttaessa nuorimmaista, sillä kumpikaan ei suostu nukahtamaan yksin. Eikä todellakaan jakseta tällä hetkellä käydä sitä taistelua itsenäisen nukahtamisen puolesta. Kyllä ne sen joskus oppii.

Meillä ei kumpikaan kotona nuku päiväunia (pl. autossa nukahtavat poikkeuksetta vuorokaudenajasta riippumatta). Näinä päivinä, kun päikkäreitä ei nukuta, nukahtaminen sujuu kohtuullisen helposti ja järkevään aikaa. Vanhemman lapsen kohdalla päiväunilla ei sinällään enää ole mitään merkitystä, nukkuuko vai ei, hän nukahtaa joka tapauksessa kun painaa päänsä tyynyyn ja äiti istuu vieressä. Nuorimmalla taas tällä on vaikutusta ja voidaankin todeta, että onneksi hän ei kotona halua eikä suostu nukkumaan päikkyjä, jotta saadaan omaa yhteistä aikuisten aikaa edes viikonloppuisin (jos nukahtamistähdet on kohdillaan).

Päiväkodissa nuorempi taas luonnollisesti nukkuu päikkärit ja siellä hän ne ehdottomasti tarvitseekin, päivän kuormituksen ollessa täysin erilainen kotipäiviin verrattuna. Vaikka päiväkodissa on sovittu, että uniaikaa rajoitetaan, ei se vaikuta riittävän, kun lyhyetkin päiväunet aiheuttavat sen, että illalla nukahtaminen venyy lähes poikkeuksetta klo 21 tai pahimmillaan lähemmäksi klo 22 asti. Tämä on taas meille aivan liian myöhään, sillä herätys on yleensä 06 ja molemmat tarvitsevat unta enemmän kuin tuo noin 8-9 h. Sen lisäksi se kuuluisa oma aika olisi kiva iltaan meille aikuisille.

Rytmi arjessa

Nukahtamisen ongelmana ei ole rytmin tai rutiinien puute. Meillä on aika selkeät toimet ja aikataulut mitkä toistuu. Ongelma on se, että hän ei vaan ole väsynyt vielä kun menee sänkyyn, kun päiväunet syö unipainetta. Aloitetaan iltatoimet päivittäin samoihin aikoihin 18–19 välillä ja tavoite on olla sängyssä ennen klo 20. Siinäpä se ilta toisensa jälkeen rattoisasti kuluu sen jälkeen, sillä meillä ei nukahdeta yksin, vaan äidin kanssa. Isi kelpaa vain, jos äiti ei ole kotona.

Yleensä jossain kohtaa hermostun ja totean, että jatkossa laitetaan tää vaan myöhemmin sänkyyn ja annetaan riekkua pidempään. Todellisuudessa kuitenkaan ei näin arkena voida tehdä aikasen rytmin takia. Toistaseksi mennään siis tällä ja odotellaan sitä aikaa kun tämäkin vaihe menee ohi.

Niin paljon kuin lapsiani rakastankin, rakastaisin myös itsekseen nukahtamisen taitoa ja ajoissa unille käymistä. Meillä kumpikin on osannut pienempänä nukahtaa itsekseen, mutta tällä hetkellä elämme semmoisessa symbioosissa, etten edes jaksa ehdottaa, kokeiltasiko ilman nukuttamista (=äidin puhelimen selaaminen lasten huoneessa). Myös esikoinen vaatii minun läsnäoloni, mutta hänellä menee nukahtamiseen max. 10 min. Nuorempi sen sijaan keksii tällä hetkellä kaikki temput, mitkä suinkin pystyy, ettei tarvitse nukkua. Hetkittäin, kun sadannen kerran sanot että “nyt pää tyynyyn ja silmät kiinni”, meinaa järki lähteä lopullisesti. 

Onneksi tämäkin on vaihe! Se menee ohi, jos pienempi seuraa esikoista niin jo kahden vuoden päästä saan illalla omaa aikaa! Eikä niiden oikeasti edes tarvitse osata nukahtaa yksin vielä eikä pitkään aikaan, kyllä ne sen kerkeää.

P.S. viikonloppuna löydettiin erittäin toimiva ja helppo keino nukahtamiseen – iltatoimet jonka jälkeen riittävän pitkä kävelylenkki tai vaihtoehtoisesti suoraan uimahallista autoon, jonka jälkeen saa nostaa nukkuvat lapset sänkyyn. Toimii, ei ollut hermoja repivää nukutusmaratonia!